Herkkuhälytys!

Viime päivät ovat olleet kovin onnettomia. Tapahtumaketju sai alkunsa jo edellisviikolta kun tulin yllättäen kuumeeseen tiistai-iltana. Keskiviikkona ei enää kuume vaivannut, mutta nuha, kurkkukipu ja lihassäryt senkin edestä. Tarkoitukseni oli tehdä kuuden päivän Nutrailut torstaista alkaen ja vaikka flunssan puolesta se olisikin onnistunut kun mikään ei muutenkaan maistunut, ei pääkoppa sitten ollut mukana siinä touhussa kuten arvata saattaa jos yhtään taipumusta on siihen että kipeänä mieli tekee sitä hyväskää. No, se Nutrailu nyt oli mitä oli ja parin päivän verran siihen pystyin ja silloinkin join marjamehua kurkkukipuun ja söin tyyliin Ahaa-patukan kahvin kanssa per päivä. Ei mikään huikea onnistumistarina siis.

No jatkoa seurasi vielä tästäkin. Kun sohvalla lojuminen alkoi helpottaa, aloin turhautua siihen löysäilyyn ja treenaamattomuuteen ja halu oli kova päästä ulkoilemaan. Kevyttä koirien lenkitystä lukuunottamatta en kuitenkaan ole pahemmin tässä viime päivinäkään urheillut, kuin vasta tänään. Syömisten kanssa on mennyt viime päivinä aika täydellisesti läskiksi: kalorit ovat paukkuneet siinä 1700-2800 kalorin välillä ja valitettavasti yösyömistä (tai yöhotkimista) on tullut myös harrastettua iltavuorojen takia. Tänään sitten olikin tuo 2800 kalorin päivä, kun aamiaisen ja lounaan lisäksi on mennyt pari suklaapatukkaa, pari suklaakeksiä ja 120g sipsejä alas. Niin ja vielä lautasellinen uuniranskalaisiakin! Sipsejä söin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ja fiilis oli noh, sellainen että ilmankin on kyllä hyvin pärjännyt. Olihan sitä kiva niitä mussuttaa pitkästä aikaa, mutta nyt taas tietää ettei niitä oikeasti kannata himoita. Ei ne sipsit oikeasti ole sen kymmenen plussakilon arvoisia. Pienen pieni pelastus tälle päivälle oli sentään se, että tein tunnin lenkin vaikkakin aika rauhalliseen tahtiin, mutta kuitenkin!

Viime päivinä olen huomannut tuon epäterveellisen ja suurempien ruokamäärien syömisen kropan toiminnassa: Jotenkin tuntuu samalla sekä siltä että vessaan pitäisi päästä istumaan vähän useammin, mutta myös siltä että vatsa olisi aivan solmussa. Asiaan toki vaikuttanee myös se, että veden juontini on flunssan takia ollut aivan onnetonta. Kyllä sen vaan huomaa miten paljon se vedenjuonti edesauttaa aineenvaihduntaa, kun hetken juo vähemmän vettä!

Huomenna olisi punnituspäivä, mutta taidan olla sen verran armollinen itselleni, että hyppään vaa'alle vasta maanantaiaamuna. Huomenna syödään normaalisti ja koitetaan saada ne suolaturvotukset edes jotenkin pois kropasta ja jos nyt se vähintään 3 tuntia liikuntaa saataisiin vielä kasaan tälle viikolle!

Täytyy kyllä todeta että tämä laihduttaminen on niin paljon päänsisäistä työtä: Jos pääkoppa ei ole messissä, onnistuminen tässä on hyvin epätodennäköistä. Vaikka kroppa huutaisi kaikin puolin että näin ei ole hyvä, ei hommasta tule mitään ilman että mieli on hommassa mukana. Todisteena tästä on omalla kohdallani tämä kaksi vuotta lievästi ylipainoisena jolloin minulla oli jatkuvasti pää kipeä, vatsan kanssa ongelmia ja kokoajan sellainen hieman samea olo ihan kokonaisuudessaan. Silti vaikka fyysisesti olo ei ollut häävi ja vaikka sen tiedostin, en asialle kyennyt tekemään mitään. Edes se ei ollut henkisesti tarpeeksi eteenpäin potkiva seikka, että oman peilikuvan näkeminen tympi! Ehei, painonpudotus vaatii oikeasti vielä tätäkin rutkasti enemmän henkistä kanttia, se on nyt huomattu.

Halusin kuitenkin kirjoittaa tästäkin kolikon kääntöpuolesta laihduttamisessa, ettei tämä vain ole sellaista hehkutusta tyyliin "laihdutus on oikeasti helppoa". Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa jos ei ihan joka päivä kykene siihen oikeaoppiseen ruokavalioon tai vaadittavaan liikuntamäärään. Joskus siellä "pimeällä puolella" kannattaakin käydä nähdäkseen, onko siitä kielletystä asiasta kehkeytynyt omassa mielessään vain kiehtova myytti vai onko se oikeasti sen arvoista vetää itsensä herkkuähkyyn. Joskus siellä pimeällä puolella vain käväistään suklaapatukan muodossa, joskus siellä viivähdetään päiväksi pariksi tai pahimmillaan vedetään takapakkia kilon tai kymmenen verran. Mutta aina voi olla ylpeä itsestään kun sieltä taas nousee ylös, löytää jälleen sen punaisen langan siihen laihduttamiseen!
Minä tein herkkuähkyssä tänään niin, että kävin läpi ruokapäiväkirjani ja yliviivasin värikkäällä tussilla jokaisen herkun. Se avasi silmäni aika hyvin kun ihan konkreettisesti näin, miten niitä herkkuja on viime aikoina mennyt vähän liikaa. Ymmärsin etten halua palata siihen samaan vanhaan.

Tulipa mieleen vielä sellainen juttu tähän loppuun, jota kannattaa järkeillä itse kunkin. Nimittäin onnellisuustasot. On olemassa helppoa onnellisuutta mikä koostuu asioista jotka voi saada nyt ja heti. Esimerkiksi juurikin nuo herkut. Niillä on helppo saada itsensä onnelliseksi sillä sekunnilla. Hetkeksi aikaa. Sitten on olemassa toisen asteen onnellisuutta, eli asioita jotka ovat pienen matkan päässä. Sellaisia asioita, joihin tiedämme pystyvämme jos vain näemme niiden eteen vaivaa. Esimerkiksi itselläni se paino sinne 65kiloon. Sitten on olemassa kolmannen asteen onnellisuutta, johon harvempi käytännössä kykenee. Tämä on sellaista onnellisuutta josta me haaveilemme mutta emme ehkä uskalla/osaa tai kykene tekemään asialle mitään, esimerkiksi haave oikeasti urheilullisen näköisestä, hieman lihaksikkaasta kropasta ensimmäistä kertaa elämässä tai haave hyväpalkkaisesta työurasta. Mutta tätäkin onnellisuutta kannattaisi jokaisen ainakin yrittää tavoitella! :)

No niin, eiköhän tässä ole tällä erää höpinää kerrakseen. Palataan maanantaina tuomion vaakalukemin. ;)


Kuvat: weheartit.com