Entäs sitten, jos kuuluu jojoilija-tyyppiin? Kannattaako edes yrittää saada painoa alas ja elämäntapoja terveellisemmiksi jos ja kun kuitenkin jossain kohtaa homma menee läskiksi ja taas ollaan lähtöpisteessä? Miten niin muka tämä kerta olisi jotenkin poikkeus? Jos en liho puolessa vuodessa takaisin, niin varmasti ainakin vuodessa paino on takaisin lähtöruudussa ja kaupanpäällisenä on vielä lisäkiloja senkin päälle. Miksi iloitsisin tästä vaa'an lukemasta kun vaaka on näyttänyt samat luvut jo kolmasti aiemminkin ja silloin olen ollut siihen saakka lihavimmillani?
Nämä kaikki yllä olevat lauseet ovat ajatuksia, jotka ovat minunkin päässäni seilanneet ees taas useaan otteeseen. Onhan se nyt turhauttavaa, kun yhä uudestaan hiellä ja melkein kyynelillä (ah ne miljoonat kerrat kun on käynyt päänsä sisällä taistelua herkkuhammasta kohtaan) saavutettu työn tulos menee harakoille ja lopputuloksena on vain aiempaakin läskimpi peilikuva.
Pakko sanoa, että tässä kuluneen vuoden aikana on saanut opetella hitokseen armeliaisuutta itseään kohtaan. Tämän lisäksi on täytynyt opetella löytämään se kultainen keskitie armollisuuden ja periksiantamattomuuden välillä: Joskus se elämäntilanne vain on sellainen, ettei pää pysy mukana elämäntaparemontin tuomassa höykytyksessä, vaan on täytynyt ottaa aikalisä kootakseen taas ajatuksensa. Silti kaikenmaailman mieliteoille ei saisi antaa periksi noin vain. Kyllä siinä on kovapäisempikin kaveri helisemässä ajoittain näissä tilanteissa.
Kaikista heikkojen hetkien kyynisyys- ja katkeruuskohtauksista huolimatta olen silti pyrkinyt iloitsemaan jokaisesta kilosta ja sadasta grammasta, jonka vaaka on näyttänyt vähemmän, sillä mikään siitä tuloksesta ei ole tullut ilmaiseksi. Ei vaikka viikottaiset painonmuutokset olisivat olleet hyvin pieniä, siitä huolimatta juuri minä olen joutunut tekemään niiden vähäistenkin tuloksien eteen töitä. Elämä on kuitenkin jatkuva opintomatka ja näin on myös elämäntaparemontti. Kun tarpeeksi yrittää, niin eiköhän sieltä jossain kohtaa se pysyväkin onnistuminen tule, kun virheistään on tarpeeksi ottanut opikseen ja kasvattanut tarpeeksi paljon henkistä nahkaansa läpikäyden erinäisiä elämän karikoita.
Tunnustan, että nyt kun vaa'an lukema on junnannut viikkotolkulla siinä 85kg:n kohdalla, eikä ole suostunut putoamaan sen alle, on kärsivällisyys ollut koetuksella. Ensimmäistä kertaa silti ei ole ollut sellainen olo, että p**kaakos tässä, pussi karkkia naaman eteen kun ei se tästä kumminkaan laske, vaan päinvastoin. Samaa aikaa kun pään sisällä on kiehunut silkasta turhautumisesta, on siellä myös poltellut tahto saada se seuraava edistysaskel sieltä vielä esiin! Kilojen hitaasta putoamistahdista huolimatta motivaatiota on saanut kivasti ylläpidettyä ihan vain sen fyysisen olotilan ansiosta, mikä on kun liikkuu säännöllisesti eikä lappaa kokoajan kaikkea turvottavaa höttöä naamaansa. Ainakin olen vähemmän turpea 85 kiloinen kuin edellisen kerran tämän verran painaessani!
Tähän loppuun vielä tällainen kuva kumisaappaista, jotka ostin viime kesänä kun halusin jotkut vähän tyylikkäämmät kumpparit kurakeleille kaupunkiin. Näissä on sen verran pitkä varsi, eikä lainkaan joustoa varren suussa, että viime kesänä saappaat saatuani en saanut niitä kunnolla jalkaani. Päätin ne siitä huolimatta pitää. Nyt viikonloppuna ajattelin kokeilla, että miten ne nyt menevät jalkaani. Ja meniväthän ne, loppuun saakka! Tokihan tuo varsi tuosta ihan ylhäältä on edelleen hiukan tiukka, niin ettei näitä vielä huvita käyttöön ottaa, mutta edistystä on selvästi havaittavissa!
Toinen ihmettelee, että mitä häärään. :D
