Ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen on ollut vaikeuksia saada itseäni kiinni niskasta. En varsinaisesti miellä tätä miksikään laihduttamiseksi, mutta painon silti toivoisin tippuvan. Aluksi tavoitteenani on päästä sinne 75kg:n alapuolelle pitkästä aikaa. Sitten sinne 6- alkaviin lukemiin. Josko talvilomaan mennessä olisi kymmenisen kiloa tippunut?
Vaikka mielessä onkin haave kevyemmästä minästä, ei se käytännössä ole oikein toteutunut. Paino on ollut pahimmillaan jo melkein 85kg:n kohdilla oikein turvotuksen täytteisinä päivinä. Eikä se mikään ihmekään ole, olenhan syönyt joka viikko sipsejä, cocista on mennyt ja jokainen aamu on alkanut miettimällä että mitä hyvää tälle päivälle kaapista löytyy. Ja kun opiskelijabudjetilla elelee, on välillä rahasta vähän tiukkaa. Kun raha-asiat ahdistavat, ei suinkaan taloudellinen säästökuuri kohdistu siihen, että ostaisin terveellisiä ruokatarvikkeita kaupasta, vaan ostankin suklaata kun mukamas ratkaisen ahdinkoni herkkujen ääressä. Väärin.
Havahduin nyt kuitenkin siihen, ettei tämä voi jatkua näin. Syön rahani ja lihotan itseni. Ja se puntarin lukema ei ole ainoa murhe: kun jatkuvasti lappaa suuhun kaikkea epäterveellistä huolimatta ruokailurytmistä, menee vatsa ihan solmuun. Pahimmillaan vatsa on aivan sekaisin ja kouristelee kivuista. Haluanko oikeasti toimia jätemyllynä, johon tungen omin pikku kätösin kaikkea prosessoitua epäterveellistä roskaa? Koska eihän se voi olla hyväksi minulle, jos ihan kehoni reagoi noihin herkkuihin noin? Niinpä.
Silmäni ovat siis avautuneet: en voi jatkaa näin että vatsakin oikkuilee kun syön itseni ähkyyn tai jos en syö mitään, se oikkuilee seuraavan kerran kun syön. Täytyy löytää tasapaino. Ei tarvitse kituuttaa kahdella herneellä päivässä, mutta vähemmän kuin 3000 kaloria pitää syödä. Ja niitä herkkuja ei tulisi ajatella ensimmäisenä aamulla "päivän porkkanana".
Mietin välillä sitä Katria, joka olin 2-3 vuotta sitten. Olin hoikka, enkä ajatellut ruokaa kaiken aikaa, ainoana ilon lähteenä. Silloinen minä kavahtaisi nykyistä minua! Täytynee tutkia itseään ja historiaansa sen verran, että miksi yhä vain ruoka on se joka eniten motivoi, vaikka elämäntilanteeni pitäisi olla ihan hyvä nykyisin....
